Haaveilin, että voin nauttien katsoa kun juokset vapaana. Haaveilin, että saan kokea kanssasi iloa, saan kouluttaa sinua. Voin heittää palloa ja voimme tehdä ihan mitä vain haluamme. Ennen kaikkea halusin elää ilman pelkoa huomisesta, sinun kivuistasi.

Haaveilin sinua katsoessani, että sinun tulisi ripaus Sinkomaisuutta. Tiesin, että silloin täyttäisit unelmani. Et pettänyt minun odotuksia, olet minulle jotain aivan liian hyvää, lupaavaa, täydellistä.

Tälläkin kertaa haaveilin liikaa, olet kipeä. Tulevaisuutesi kirjaan on raapustettu ne musertavat, minulle aivan liian tutut rivit.

Lento kuvattiin tänään uudelleen Yliopistollisessa eläinsairaalassa. Tulokset oli musertavia. Oikeasta jalasta missä ontuma on ei löydetty mitään vikaa. Vasemman eli oireettoman jalan tulokset olivat sen sijaan huolestuttavia. Kyynärnivelessä tiivistymää, mikä viittaa tulevaan kasvuhäiriöön ja todennäköisesti siellä on irtopala, saman jalan olkanivelessä alkavaa ocd:tä ja siiinä yksi toinenkin luu oli hieman epänormaalin muotoinen. Hoitona olisi kummankin vasemman jalan nivelen tähystysleikkaus. Kysymysmerkkinä on oikea jalka, onko sinne kehittymässä sama tilanne?

Tulevaisuus on auki, mietimme nyt Lennon kannalta järkevintä ratkaisua. Onko leikkauksella saavuttetavissa se tilanne, että se voi elää aktiivista kivutonta kotikoiran elämää? Pystynkö vahtimaan leikkauksen jälkeen ettei se säntää rakastamiinsa leikkeihin Erkun kanssa? Pystynkö tai jaksanko vielä itse pelätä jokaista askelta, kulkea varjona. Vai mikä kipeintä luovunko täydellisestä pikku Lennokistani.

En voi kun itkeä, sinä tönit minua kuonollasi, haastat leikkiin ja puret käsiäni. Ulvot kun huomaat, että vien sinut ulos, menet sekaisin kun olen antamassa sinulle ruokaa. Itken kun nappaat ulkona pallon ja juokset onnellisena sen kanssa. Voi miksi?